Lugemine on mulle alati meeldinud. Mulle tundub, et see on üks osasüüdlane selles, et ma selline prill olen. Lugema hakkasin kolmeaastaselt, esmalt alustasin trükitähtedega aabitsatest, pärast siirdusin muinasjuttude juurde. Eriti meeldisid mulle vendade Grimmide lood, selles raamatus esimene oli minu mäletamist mööda habemenugadel tantsiv kuningatütar. Seda raamatut lugesin aina uuesti ja uuesti. Nagu ka eesti muinasjutte Reinuvader Rebasest.
Mulle tundub, et umbes kümneaastasena (+ - mõned aastad) leidsin ma maal vanaema raamaturiiulist Ümera jõel ja lugesin seda taskulambiga küünis enne magamaminekut. Sain vanematelt ikka sakutada, kui nad mind avastasid - see polnud ju muidugi silmanägemise mõttes kõige targem tegu :) Sealt sai alguse vastuseis ristirüütlite ja üleüldse ristiusu vastu, mis siiani minuga kaasa kulgeb.
Mingi ajal leidsin enda jaoks Winnetou seiklused, oo see oli nii võimas! Sellest ajast peale avastasin indiaanlased ja kõige selle ebaõigluse, mis nende vastu korda saadeti. Mulle tundub, et ka see on minu isiksust mõjutanud. Muuseas pisut vanemana lugesin Winnetou uuesti läbi (umbes kümnendat korda ehk) ja tõdesin, et olen sellest välja kasvanud. Tekst, selle sisu, keelekujundid, lauseehitus - no ei olnud kirjanduslikult erakordne, kaugel sellest. Ent teatud vanuses oli see minu jaoks parim. Samasse võimsat muljet avaldavate seiklusjuttude kategooriasse kuulusid ka Jack Londoni Valgekihv ja Smoke Bellew (kirjanduslikult on need ilmselt siiski kõrgemal tasemel kui Winnetou) - lugesin neid, nutsin ja lugesin uuesti ja uuesti.
Kooli ajal lugesin kohusetundlikult kohustuslikku kirjandust ja selle üle on mul tegelikult hea meel. Maailmakirjandus sai tuttavaks, samuti erinevad stiilid. Mulle tundub, et umbes keskkooli-ülikooli ajal (nii kaua aega tagasi, et enam ei mäleta - õudne eks) leidsin enda jaoks sci-fi ja fantaasiakirjanduse. Pratchett, Douglas Adams, Iain Banks jne olid mu sõbrad. Muide Adamsi Pöidlaküüdi reisijuht polnud sel ajal vähemalt minu sõpruskonnas kuigi tuntud ja mulle avaldas VÄGA muljet, kui Aki meie esimesel kohtumisel selle raamatu kilde teadis. Ühe planeedi teooria kohaselt näiteks on universum Suure Külmetushaiguse aevastatud rögaklimp ja elanikud kartsid Suure Valge Taskurätiku tulekut. Whoaa :)
Ülikooliajal käisin alati raamatupoodides uusimaid tõlkeraamatuid uurimas (ostmiseks raha polnud) ja siis raamatukogust laenutamas. See oligi minu lugemise viimane "kuldaeg". Tööle minnes pole selle jaoks enam aega olnud. Või no eks asi on prioriteetides. Nüüd loen raamatute asemel blogisid. Kuid mitte ainult! Vahel ikkagi leian end vana meeldiva tegevuse juurest.
Viimase aja lemmikuid on Eragoni sari - kiire, lihtne ja kergestiseeditav draakonikirjandus. Samuti sünnipäevakingiks saadud Minu Alaska ja Minu Argentiina neelasin kiirelt - äärmiselt hea suvelugemisega oli tegemist. Hetkel on pooleli Soome ulme (samuti kingitus) ja Iain Banksi Tähystä tuulenpuolta. Soome keeles lugemine on siiski tiba vaevaline. Igatsen Krista Kaeri tõlkeid. Üritan siiski Banksi raamust läbi närida - eriti kuna tema Mängur ja Äri olid meeletult head - soovitan kõigile ulmefännidele. Herilase vabrik oli natuke liiga sünge.
Ma olen avastanud ka selle, et kohalikes raamatukogudes on mõnevõrra eestikeelset kirjandust - mis siis muud kui laenutama! Suvel peaks olema aega lugeda, kui ma ainult leiaks mahti arvuti sülest maha tõsta :) Soovitage mulle lugemist!
2 kommentaari:
Siiamaani olen kommenteerinud eesti keeles. Nüüd on asi nii tähtis et mu puuduliku eesti keele oskuse tõttu kirjutan soome keeles.
Kas see sobib?
Kirjallisuus, varsinkin lapsuudessa luettu, on yksi tärkeimpiä aikuisiän voimavarojamme.
Mitä me inkkaritarinoista opimme? On olemassa toinen maailma, toinen todellisuus, jossa on rehelliset arvot. Pelottava. Jännittävä. Täynnä seikkailuita.
Onnellinen on se ihminen, joka ei kirjallisuutta hylkää aikuisiälläkään. Tietokoneiden, tekstiviestien, emailien ajalla. Kun kaikki pitää saada nyt ja heti ja helposti sulatettavassa muodossa.
Kirjallisuus, toisin kuin mikään muu taidemuoto, kutittaa ja vahvistaa ja muokkaa mielikuvitustamme. Se on parasta jumppaa aivoille.
Tätä ei yksikään elokuva voisi tehdä:
Hän tuli sisään.
- kuka hän on, mies, nainen, nuori, vanha, sitä emme vielä tiedä
Perässään sulki oven.
- Ahaa, hän tuli ovesta. Ei esimerkiksi ikkunan kautta.
Raskaasti, viimeisillä voimillaan.
- Hän on siis vanha! Tai hyvin väsynyt! Tai haavoittunut!
Jaloista jäi puhtaalle parketille kurajäljet, kuin likaisella rievulla lattialle pyyhityt
- Hän tulee taloon, ilmeisesti hienoon taloon, kun siellä on parketit. Kuuluuko hän sinne, onko hän vieras, miksi jalat ovat kuraiset, mistä hän on tullut...
Ja näin juttu jatkuu. Joka sana on sanataiteissa pieni askel polulla eteenpäin.
Runot hypähtelevät kuin kirppu tai lentävät eteerisinä kuin keijut.
Kaunokirjallisuus johdattelee sanojen, mutta ennen muuta tarinoiden kautta meidät omaan salaiseen maailmaansa.
Elokuva kertoo heti kuka mitä missä milloin.
Kirjallisuus on salaperäisempi taidemuoto, se houkuttaa, se johdattelee, se vie harhaan, tarkoituksellisesti, jos niin tahtoo, se saa meidän aistit avautumaan.
Maris, sinun suomenkielentaitosi on aivan häkellyttävän hyvä.
Kun kerroit, että olet lapsesta saakka lukenut kirjoja, ymmärtää sen paremmin.
Ihminen jolla on silmät ja mielikuvitus nähdä, kuulla, haistaa kirjojen, tarinoiden ihmeellisiä tarinoita, on avoin kaikille eri maailmoille. Ja kaikille eri kielille.
Uskon, että nämä ovat todellakin toisiinsa vahvasti liitoksissa!
Pyysit kirjasuositusta. Oletko lukenut Michael Enden Never-ending story'n? Suomeksi: Tarina vailla loppua. Suosittelen. Sopii ainakin tähän keskusteluun.
Olen itsekin joskus miettinyt, että nykyään tulee helposti valittua kirjan sijaan se helpompi vaihtoehto - blogit, keskustelupalstat, tv-sarjat. Harvoin enää edes jaksan katsoa täysipitkiä elokuvia, kun alkaa 15min jälkeen kyllästyttää! Onko tämä juuri sitä MTV-sukupolvea? Pieniä keskittymisongelmia..
Toista se oli aikaisemmin. Kirjoihin pystyin uppoutumaan tuntikausiksi. Edes nukkumaan ei malttanut mennä, kun piti lukea vielä yksi luku ja vielä yksi ...
Niihin aikoihin paluu on toisaalta helppoa, siihen tarvitaan vain yhden hyvän kirjan avaaminen ja kaiken muun voi unohtaa. Miksi sitä kuitenkin tekee niin harvoin?
Ehkä mä tarvitsen vain pienen nykäisyn. Loma ja hyvä kirja, siitä se alkaa? Pitääkin katsastella kirjasuosituksesi tarkemmin :)
Postita kommentaar